Lueskelin puolisen vuotta vanhoja kirjotuksiani. Niissä toivoin rakkautta ja ihmistä rinnalleni. Nyt olen sellaisen löytänyt, mutta räjähtävän palavaa rakkauden tunnetta ei ole tullut. Miksi ei? Missä se on? Olenko pongannut väärän ihmisen? Voiko se leimahtaa myöhemmin? Ehkä sitten kuin on liian myöhäistä...

Ihminen jonka tapasin on kaikin puolin aivan ihana, mutta juuri siksi pelkäänkin. Tuntuu kuin olisin tuntenut hänet jo vuosikausia, mutta todellisuudessa vain muutaman kuukauden. Jännitän toisinaan, että hän luovuttaisi meidän suhteen, koska moninainen sairaus on tuntematon niin hänelle kuin itellenikin.

Sairaus vaivaa taas toisinaan pelottavastikin. En halua edelleenkään valittaa ja ruikuttaa läheisille. Haluan esittää olevani vahva jota joltain osin kyllä ihan oikeasti olenkin. Joskus vain tekisi mieli päästää poru niin töissä kuin kotonakin ja kertoa miten vaikeita jotkut päivät ovat rytmihäiriöineen sekä kuolemanpelkoineen. Luulen, että niin moni aattelee mun olevan päästäni vialla, mutta itse jaksan uskoa edelleen että sairastan jotain vakavaa sydänperäistä sairautta jota ei vain tänä päivänä vielä osata tiedostaa eikä hoitaa oikein. Ja tämän sydänvian takana olevat tajuttomuudet yms ovat kehittäneet paniikkihäiriön, joka tuntuu taas vain pahenevan.

Lueskelin viime yön blogeja ja huomasin, että kyllä niitä kaikenlaisia kohtalotovereita löytyy. Ihmisiä joita kuolema seuraa miltei tai jopa päivittäin. Mutta löytyy myös niitä jotka eivät joudu ehkä ikinä ajattelemaan kuolemaa niin, että meinaa pyörtyä tai tukehtua omaan hengitykseensä, vertauskuvallisesti. Muiden blogeja lukiessani havahduin pelottavaan asiaan. Olen nimittäin saanut paljon unelmia toteutumaan lyhyellä ajalla. Viimeiset ja suurimmatkin tuntuvat jo olevan oven takana. Alan siis uskomaan päivä päivältä enemmän, että ne lopullisetkin unelmat ehkä voivat vielä toteutua. Entä sitten... entä sitten kun ja jos nekin toteutuvat KUOLENKO? Miksi minulle annetaan, mutta myös otetaan... Miksi kaikki muut ympärillä, elävät niin "helppoa" elämää... sellaista tavallista arkea.

Blogeista löytyi myös muutamia onnistumisen tarinoita. Sellaisia, että koko toivo oli kadonnut ja aika sekä kuntouttaminen oli pikkuhiljaa palauttanut ns. normaaliin arkeen.  Sellaiset antavat voimaa... ehkä minäkin vielä voisin kertoa kuinka, vaikka kymmenen vuotta meni vuoristoradalla, mutta sitten löytyi keino tai lääke sairauteeni -oikea diagnoosi!!! Elän toiveissa, saamatta kuitenkaan ehkä koskaan ajatuksistani asiaa, että voin kuolla vaikka juuri tähän ja nyt.

Tästä päivästä sen verran, että komia on ja aion siitä ilon ottaa irti. Yritän päästä kirjastoon, kauppaan ja kaverintykönä käymään. Koira kaipaisi myös paljon seuraa ja pitkän lenkin. Katsotaan mihin pystyn...