Heräsin aamulla kerranki ajoissa. Töis olin jo hyvisä ajoin ja hommiiki tuli tehtyy kiitettävän paljon. On siis helppo hymyillä. Päivään tosin mahtu myös hetken huonoa oloa, mutta pääosin se koostui naurusta ja tekemisen meiningistä. Nyt on sellanen fiilis, ettei uskaltas nauttia olosta ja elämästä. Aina kun alkaa nauttiin ja tulee toivon kipinöitä paremmasta -se murtuu jostain kumman syystä kuitenkin aina. Se on varmaan sitä, että joku haluaa muistuttaa meitä ihmisiä siitä, että ei saa olla liian onnellinen. En mä oo mielestäni liian onnellinen, mut tyytyväinen ja kiitollinen senkin edestä.

Taas kun lääkkeet laskeutu... alkaa muljunta. Miks hemmetis mä en saa olla tavallinen. Joka helkkarin päivä lääkkeitten oton jälkeen on sellanen olo et sydän hakkaa, ei hakkaa ...hak... kaa aaa, pysähtyy... ei pysähdy -hakkaa taas... Lääkkeet on siis sairauteen, mut varsinaisesta sydän viasta ei oo tietoo. Tiedetään vaan näytön perusteella, että altis se on pysähtyyn. Kolme kertaa kammiovärinästä selvitty ja kerran varsinaisesta pysähdyksestä. Tuntuu niin vahvasti aina huonoina hetkinä et tarvis nyt tarkkaan miettiä mitä elämällänsä tekee, koska tän täytyy olla lopun alkua. Ei voi olla normaalia. Tosin komiaa, jos se joskus viä luokiteltas sairaudeks joka vaan on olemassa ja se ei ole kuoleman sairaus vähän niinku epilepsia kohtaus esim.

Aattelen monesti kuin onnellinen saan olla, että en sairasta niitä ns. kuoleman sairauksia joita maailma on täynnä. Ainakaan minulle ei olla niin koskaan sanottu. Kai lääkärienkin pitäisi kuitenkin kertoa, jos heillä on siitä jotain tietoa.

No tää kirjottelu menikin taas sairauden varjopuoliin. Kiitän tästä päivästä kuitenkin. Erityisesti siitä kuinka paljon sain tehtyä töitä eteenpäin. Toivottavasti ne vielä hyväksytäänkin.