Nyt on sellanen tunne, et kukaan ei aattele mun olevan kuolemassa. Ja hyvä niin. En saa sääliä enkä sitä kaipaakka. Ymmärrystä ja tukea kylläkin, mutta sitä on välillä kovin vaikea saada kun ympärillä ei ole ns. todellisia ystäviä. Tuntuu, että työpaikalla kaikki on helisemässä kun hommat jää multa aina puolitiehen... Oon kyllä sanonu et kyl mä ne viä hoidan, älkää murehtiko. Paskamainen homma et ystävää tai työtoveria ei auteta sillon ku tarvis. Mä osaisin kyllä kiittää ja olla kiitollinen, jos mulla ois sellasia työtovereita jotka todella auttais sillon ku sitä apua tarvitaan. Luojan kiitos en ole jatkuvasti joutunut makaamaan kotona. Mitä ne ois sit ollenka joutunu tekkeen, jos oisin oikeesti sairastellu kotona.

Mä monesti mietin kuin sitkee kaveri loppupeleis oon. Mä kestän kipua enkä valita yleensä turhista. Murehdin kyllä varmasti toisinaan paljon, mut tiä näytänkö sitä tai puhunko siit paljoo loppu peleis. HITSI VIÄ nyt ihastus laittaa viestiä

...Kumpa mä saisin sen miehen koulutettua... Jotenki masentuneesti täytyy kyl sannoo et aina se on sama homma... mä vaan roikun roikun ja roikun -tuntematta itse kunnioitusta. Sit ajan päästä saan miehen koukkuun... miks en yrittäis sitä joka jo on hyvä ja oppinut, kuten se mun syvä ystävyyteni, se mieshän väitti rakastavansa mua yhtäkkiä... Tai tajunneensa et rakastaa. Liiat haasteet ei ole hyvästä enkä mä ole mikään maailman parantaja. Kumpa oppisin aatteleen itteenikin ennenku on aina liian myöhästä...

Nyt taidan men hakkee kaverilta partyliten kynttilät. Töihin kyl meinasin men vast aamulla, mut aikasin... ja olla myöhään jos vaan sydän jaksaa...