Jotenki tuntuu et tosiaan tää elämä ottaa ja antaa. Mul oli mukava ilta ihastuksen kans. Se oli jopa yötä, tosin se yö meni hitaan levottomasti -ehkä jännityksestä, selvinpäin. Ei olla paljoo nukuttu vierekkäin muutaku "tuhannen promillen" humalassa. Me parannettiin maailmaa... juteltiin elämän asioista, mut jotenki tuntu ku se kokoajan viestitti jollekki toiselle naiselle, et mä vaan oon tyttö jota taas "hyväkskäytetään". Ei peijakas sentäs ku tunteilleen ei vaan voi mitään. Mistähän sitä löytäs uuden aidoin ihastuksen ja rakkauden.

Töisä sit taas on ollu erinäisen pelottavaa... Töitä on yllinkyllin riittämiin joten ehkä vähän työstressiä koko työporukalla, mutta toiveikkaasti ootan et kaikesta selvitään vielä. Tosin ittestäni en aina varma oo. Nyt tuntuu hyvältä, koska näyttää siltä et kaikki deadlinet ois hoidos. Mut uus kuukaus alkaa taas ja uudet jutut painaa päälle ja niitä on vielä enempi ku täs kuus, paljoo ei vissiin armoa tunneta joten täytyy koittaa painaa vielä enempi turbolla eteenpäin. Pelottavaa on se, että sairaus ottaa päivä toisensa jälkeen otteensa -ikäänku se haluis muistuttaa jostain tai opettaa jotain... Pelkään et opetus on olet kuolevainen! Opettaispa se mitä vaan kivusta ja siitä kuinka kipu voi kasvattaa. Se ois vaan alkua sille, että kestäisin joskus jotain paljon kamalampaa... tai että vielä koittaa onnelliset ja hyvät ajat. En vaan osaa enää kuvitella elämää ilman näitä murheita. Mut toiveissa elän tietysti.

Nyt ootan perjantai-iltaa ku mehukasta pitsaa krapulapäivänä. Ootan sitä sen takia, että ehkä tän viikon paineet on ohi ja saa nukkua