Aamulla oli taas niin hirvee olo et oli pakko soittaa töihin, että en taida tulla -ehkä illalla yritän. Niin sitten makailin päivän kotona. Illalla yritin töihin, mut palasin takasin huonon olon takia... söin ja huilasin. Kuuden jälkeen lähdin uudestaan ja tein hommia puoliin öihin asti. Jotain sain aikaseks... tosin lähinnä vain korjausten korjauksia... ns. turhia ylimääräsiä juttuja. Jos suoraan sanon niin vituttaa ylikaiken sellaset "pilkunnussijat". Mut työni oon valinnu ja kertonu, että rakastan haasteita eikä pinna hevillä pala -joten nöyrästi pitää ottaa vastaan kaikki ja tehä korjaukset. Eli huomenna on taas kiire varmasti, ku ilta meni sellasten asioitten kimpus joita ei ois jos asiat ois suunniteltu tarkemmin paremmin ja järkevämmin jo ajat sitten. Onneks viäkin aattelen, et elämää tää vaan on. Teen sen minkä pystyn ja osaan.

Tuntu niin hyvältä kun kaksi työtoveria soitti ja kyseli kuulumisia. On niin hyvä tunne tän yksinäisyyden tunteen keskelle, kun tietää että on paljon ihmisiä/ystäviä jotka oikeesti välittävät. Oikeastaan yhdestä työkaverista toivoisin saavani paremmankin tuttavuuden ja ystävyyden sidottua. Vaikka äiti on aina sanonu et työkaverit tarvis pitää erillään aina. Työkaverit työssä ja muut muualla. Ajaen takaa sitä et jos liikaa ystävystyy voi hetki mennä tosi hyvin, mut jos ystävyys saa kolauksen voi työssä tulla hankalat oltavat...

Sellases maailman parhaas työilmapiiri illuusiossakin näkee tälläsen kiireen ja kovan paineen keskellä kuinka hyvätkin ihmiset vain muuttuvat. Mut katotaan palaako se hyvä fiilis ja meininki viä takas kun kiireet vähenevät...

Nyt kattelen hetken telkkaria... toivon sydämestäni, että jaksasin huomisen ja perjantain. Sitten voisin rauhassa lepäillä viikonlopun. Aina asiat ei mee niinku haluaa mut toivoo saa ja unelmia pittää olla.