Mä en oo kiroileva luonne, mut nyt jotenki tuntuu et niitä tulee väkisinki jatkuvasti. Oon sairaana ja hommat töis kusee. Tuntuu et kaikki aattelee: ei se muija kyl viitti hoitaa hommiansa. Jotenki must itestä tuntuu nyt se lause oikeelta ku sanotaan, että älä jätä tekemättä jotain jos voit tehdä sen tänään... ikäänku älä jätä mitään huomiseksi odottamaan -teen sen huomenna. Entä jos huomista ei tulekaan tai se tulee, mutta sairastut tms. Et voikaan hoitaa asiaa. Jos olis tehnyt sen eilen ei siitä olisi murhetta vaikka oliski esim. juurikin kipeenä.

Minkä ihmeen takia tää elämä näyttää aina välillä nurjan puolensa niin, että tuntuu ettei siittä voi selvitä?! Toisaalta mä olen kuitenkin niin itseni puolustaja tyyppi tappiin saakka, että mul on hyvät selitykset ja puheet kyl jo tähänki juttuun, vaik vähän itteeni syytänki ja osittain säälissä kierin.

Ensinnäkin elämäsä ensin on terveys -mun mielestä mikään elämän työ asia ei voi mennä sen edelle. Joustavuutta täytyy löytyä isostakin maailmasta -tosin niin se ei vaan taida aina mennä. Onneks joskus on olemassa oikeudenmukaisuutta ja hyvyyttä sekä ymmärrystä jopa "isojen herrojen" joukossa.

Nyt mä todella toivon, että kun työkavereista ei sen vertaa apua riitä, että auttaisivat -toivon että selviän "mokistani" puhumalla ja tekemällä -näyttämällä että parannan tapani. Jonka jälkeen voisin olla taas luottamuksen arvoinen -ihan hyvä tyyppi.

Tän päivää huilaan... ehkä huomenna punkkua ja sitten lepopäivä ja sen jälkeen töitä niin paljon, että saan hommat hyvälle mallille... Lupaan todella yrittää, jos vain saan kaikin puolin mahdollisuuden. Mahdollisuus vain riippuu niin pirun monesta tekijästä: terveydestä -jaksamisesta, avun ja opastuksen saamisesta tarvittaessa, tuurista ja onnestakin... Harmi, että itse ei voi oikein vaikuttaa muuhun kuin, että yrittää ja yrittää vaikka kuinka tulisi takaiskuja.