Hevosunelmastani tuli totta syksyllä. Nyt olen tutustunut hurmuri heppaani päivä kerrallaan ja haaveilen tallikisoista, joissa voisin sijoittua. Tuntuu hyvältä, että ehkä sittenkin elämässä on oikeudenmukaisuutta ja jos se ottaa se antaakin.

Sydämen kanssa on ollut ongelmia, mutta kammiovärinältä toistaiseksi olen tänävuonna välttynyt. Asialla en halua leveillä tai kehuskella. Toivon antavani toivoa niille ketkä sitä tarvitsevat. On hienoa huomata, että elämä tosiaan ottaa ja antaa. Minulle iskuja tahdistimen kerta toisensa jälkeen kolmen vuoden ajan. Silloin elämä todella otti -välillä tuntui, että päivät olivat luetut. Vaan eipä sitä kukaan tiedä milloin on se viimeinen päivä. Elämä on antanut, vakityön, ihanat työkaverit, paljon hyviä ystäviä, oman kämpän, koiran ja nyt hevosen. Mikään ei ole ilmaiseksi tullut. Kaikesta olen todella kiitollinen. Kaiken lisäksi uskon löytäneeni ihmisen rinnalleni jakamaan tulevaisuuden haaveita ja toteuttamaan niitä yhdessä.

Mikään tunne ei ole parempi kuin, että haaveilee samoista asioista sen ihmisen kanssa josta haluaa elämänkumppanin.

Työrintamalle kuuluu kiirettä. Ja kovat ajat taas koittavat vuoden vaihteen jälkeen, mutta toivon niistä selviytyväni yhtä mallikkaasti kuin tämän vuoden alussakin. Nyt pitäisi olla yksi tärkeä elementti mukana -kumppani jonka kanssa voi jakaa ilot ja surut sekä koira ja hevonen jotka todistettavasti lievittävät stressiä ja antavat arkeen energiaa.

Blogi on ollu pystyssä vuoden päivät ja muutama on kommentoinut. Iso kiitos niistä lähettäneille. Eikö tavikset saa kiinnostusta heräämään? Otan mielelläni kommentteja vastaan. Kritiikki käy myös -sehän on rakentavaa ja niistä voi oppia.

1. Olen etsinyt taukoomatta hevosta.

2. Pelkään ettei ole hevosunelman aika toteutua, mutta tiedostan, että kaikella on syynsä.

3.Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

4. Töissä on jänniä takaiskuja ja mahtavia oppimisen tunteita.

5. Nautin elämästä täysillä: vaikka en saisikaan hevosta ja maatilaa... onhan mulla koira, ihana poikaystävä, hyviä ystäviä, oma sauna, iso parveke, vakityö ja punaviiniä sekä suklaata.

6. Mielestäni 1500e palkka on hyvä, jos kaikki ansaitsevat sen samasta työstä.

7. 3000e tienaava ei ole pienituloinen kuten Urpilainen toteaa

8. Taloussanomien mukaan keskituloinen tienaa hieman alle 3000e, olen siis kaukana keskiluokasta niinkuin todella moni muukin.

9. Olen oppinut olemaan odottamatta mitään.

10. Minulla on palava halu päästä ratsastamaan omalla hevosella.

Näyttää tulevan tästäkin päivästä vielä hieno -aurinkoinen. Mutta jonkinlainen kylmyys jo kertoo alkavasa syksystä. Aika on kyl menny taas niin äkkiä, että ei sitä oikein aina tajuakka. Mietin taas mitä tämä elämä on ollut... oikeastaan pelkkää työtä ja työtä. Aamulla töihin ja illalla töihin siinä sivussa ruokaa ja pientä lenkkeilyä koiran kanssa. Entä jos unelmani toteutuu ja löydän kivan hevosen ihan ostamiseen ja omistukseeni asti. Miten päivät sitten vierivätkään... Töihin ainakin pitäisi päästä paljon aikasemmin että kerkeisi tallillekin. Jotenkin ajatuksena on, että tallilla pitäisi pystyä käymään vähintään 5kertaa viikossa mieluiten kuusi, jotta hevonen tosiaan saisi ansaitsemansa liikunnan. Toisaalta enää jännittää vain se saanko sellaista koskaan ostettua. Jännittää niin paljon mennä kokeilemaan.

Tänään ois aika saada jotain aikaseks, vaikka veikkaan kyllä toista. Lusmuilen ja huilailen, mutta eikai sekään pahitteeksi ole. Koitan ainakin vielä en luovuta niin hevosen ostonka suhteen kuin sen, että alkaisin saamaan jotain aikaseksi. Huominen päivä vielä olisi lomaa, sitten alkaa arkinen aherrus täysillä.

Lueskelin puolisen vuotta vanhoja kirjotuksiani. Niissä toivoin rakkautta ja ihmistä rinnalleni. Nyt olen sellaisen löytänyt, mutta räjähtävän palavaa rakkauden tunnetta ei ole tullut. Miksi ei? Missä se on? Olenko pongannut väärän ihmisen? Voiko se leimahtaa myöhemmin? Ehkä sitten kuin on liian myöhäistä...

Ihminen jonka tapasin on kaikin puolin aivan ihana, mutta juuri siksi pelkäänkin. Tuntuu kuin olisin tuntenut hänet jo vuosikausia, mutta todellisuudessa vain muutaman kuukauden. Jännitän toisinaan, että hän luovuttaisi meidän suhteen, koska moninainen sairaus on tuntematon niin hänelle kuin itellenikin.

Sairaus vaivaa taas toisinaan pelottavastikin. En halua edelleenkään valittaa ja ruikuttaa läheisille. Haluan esittää olevani vahva jota joltain osin kyllä ihan oikeasti olenkin. Joskus vain tekisi mieli päästää poru niin töissä kuin kotonakin ja kertoa miten vaikeita jotkut päivät ovat rytmihäiriöineen sekä kuolemanpelkoineen. Luulen, että niin moni aattelee mun olevan päästäni vialla, mutta itse jaksan uskoa edelleen että sairastan jotain vakavaa sydänperäistä sairautta jota ei vain tänä päivänä vielä osata tiedostaa eikä hoitaa oikein. Ja tämän sydänvian takana olevat tajuttomuudet yms ovat kehittäneet paniikkihäiriön, joka tuntuu taas vain pahenevan.

Lueskelin viime yön blogeja ja huomasin, että kyllä niitä kaikenlaisia kohtalotovereita löytyy. Ihmisiä joita kuolema seuraa miltei tai jopa päivittäin. Mutta löytyy myös niitä jotka eivät joudu ehkä ikinä ajattelemaan kuolemaa niin, että meinaa pyörtyä tai tukehtua omaan hengitykseensä, vertauskuvallisesti. Muiden blogeja lukiessani havahduin pelottavaan asiaan. Olen nimittäin saanut paljon unelmia toteutumaan lyhyellä ajalla. Viimeiset ja suurimmatkin tuntuvat jo olevan oven takana. Alan siis uskomaan päivä päivältä enemmän, että ne lopullisetkin unelmat ehkä voivat vielä toteutua. Entä sitten... entä sitten kun ja jos nekin toteutuvat KUOLENKO? Miksi minulle annetaan, mutta myös otetaan... Miksi kaikki muut ympärillä, elävät niin "helppoa" elämää... sellaista tavallista arkea.

Blogeista löytyi myös muutamia onnistumisen tarinoita. Sellaisia, että koko toivo oli kadonnut ja aika sekä kuntouttaminen oli pikkuhiljaa palauttanut ns. normaaliin arkeen.  Sellaiset antavat voimaa... ehkä minäkin vielä voisin kertoa kuinka, vaikka kymmenen vuotta meni vuoristoradalla, mutta sitten löytyi keino tai lääke sairauteeni -oikea diagnoosi!!! Elän toiveissa, saamatta kuitenkaan ehkä koskaan ajatuksistani asiaa, että voin kuolla vaikka juuri tähän ja nyt.

Tästä päivästä sen verran, että komia on ja aion siitä ilon ottaa irti. Yritän päästä kirjastoon, kauppaan ja kaverintykönä käymään. Koira kaipaisi myös paljon seuraa ja pitkän lenkin. Katsotaan mihin pystyn...

Niin hiano viettää taas muutama päivä ihan ollen vaan. Kyl ku sitä kuuntelee muitakin taviksia ni moni vaan on ja nukkuu... toiset toki tykkää buukata kesälomansa täyteen aksöniä, mut mä en kuulu niihin, ehkä jossain on kiva käydä, mut kesälomalla ei kello kädesä kuljeta

Lieneekö huono ajatus se paljon nukkuminen?! -Tuskin, mut vaik miten nukkus lomallansa on tuleva syksy varmasti monelle ankeeta ylösnousemista aamuisin. Keskiviikko pitäs laillistaa lomapäiväks niin viikot ei tuntuis niin mielettömän pitkiltä.

Nyt on taas tullu jotain ihme tykytyksiä. Alan ehkä tajuta päivä päivältä enemmän, että olen itselleni paniikkihäiriön "keksinyt" ja ennen kaikkea uskallan myöntää, että kai se sellanen sitten mulle on tullu -oikean sydänvika sairastelun ohelle. Pitäs oikeesti alottaa joku jooga tai meditaatio harjottelu, uskon et niist vois olla apua kunhan vaan sais itestä revittyy sen, että edes muutaman kerran viikosa antas aikaa vaan ittelle ja rauhottumiselle. Kai se on vähän sama juttu siinäkin ku liikunnasa. Ekat kuukaudet on vaikeita ku tarvii keksii syitä miksei kerkee muka, mut sit jos saa homman luistaan tarvii sitä, koska tietää sen tekevän hyvänolon. Aidot kokemukset ois hyviä täs tilanteessa, miten jooga tai meditointi on auttanut? Ja kuinka kauan on mennyt tulosten syntymiseen?

Miten jo taas voi olla torstai yö, aika toisinaan mennee niin äkkiä!

Olipas noi aikasemmat tekstit aika masentavia. Pelkkää pelkoo, ruikutusta ja valitusta. Lupasin mietteissäni tehdä elämän muutoksen ja jotain jo olenkin saanut aikaseksi. Tosin paino on noussut laskemisen sijaan. Nyt on otettava vain jalat alle ja katsottava tarkasti mitä syö. Ei tästä muuten mitään tule. Parisuhteessa on kai helppo lihota... kun uskoo ja luulee että toinen tykkää minusta sellaisenaan kuin olen. Mutta ei ei ei, teen itseni takia muutoksen. Luulen että kymmenen kiloa on "helppo" tiputtaa... siihen nähden että moni yrittää tiputtaa kymmeniä kiloja.

Nyt sitä ois eka erä kesälomasta ohi ja toinen osa alkamasa viikon päästä! Työkiireet on hallinnassa, sairaus vaivaa silloin tällöin, mutta se on kai normaalia. Joku kai yrittää tehdä minusta VAHVAA. Niin vahvaa että selviäisin siitä jostain romahtamatta.

Unelmat ja haaveet vievät nyt päivä kerralla eteenpäin... toivon oppivani paljon lisää työstäni ja eteneväni työssä amatööri-harjoittelijasta osaavaksi auttajaksi. Ajattelen, että kun opin ehkä hitaammin kuin muut, kyllästyn myös rutiiniin hitaammin, koska omaksun asioita viiveellä... tunnen olevani keskivertoa vähän huonompi työntekijä ja haluan pyrkiä keskivertotasolle :)

Muita unelmia on hevonen, maatila ja lapsia -perhe :) ...haluaisin vielä joskus olla ihminen joka on avuksi toisille.

Taas on aika kirjottaa kuulumisia ja niitähän sit neljän kuukauden aikana onkin tullut. Lyhyesti sanottuna tapasin baari-illan jälkeen paikallisessa kebab pitseriassa ehkä elämäni miehen. Sinkkuus siis loppui pääsiäisenä. Liksaa on tulosa lisää -pääsen ns. muiden tasolle ja vanhan sivuduunin lopetin kesäksi. Nyt jo pääsemässä syksyllä uuteen. Palkallinen kesäloma alkaa viikon päästä ja haaveilen liikaa "täydellisestä" elämästä.

Välillä tosin tuntuu, että kaikki on mennyt liian noppeesti ja menee. En voi yhtäkkiä saada kaikkia unelmia toteutuun. Muutama unelma jo viime vuonna toteutui kuten vakityöpaikka unelmaduunista ja oma kämppä. Nyt seuraavia ajankohtaisia unelmia on toive, että voisi sairaudesta huolimatta yrittää tehdä vauvoja. Pelottaa, että hoitava lääkäri kieltäisi raskaaksi tulemisen. Miten minä pärjäisin ilman lääkkeitä tai miten syntymätön vauva voisi sietää lääkitykseni... paljon ajatuksia. Hevonen ja maatilan löytyminen, ostaminen sekä kunnostus just nyt päälimmäisiä haaveita. Onneks tällä miehellä, jonka pääsiäisenä bongasin on samaisia haaveita maatilasta ja lapsista, että niitä elämään pitäisi kuulua. Tuntuu, että maltan kyllä odottaa, jos saan tietää voivani yrittää tulla raskaaksi ja selviytyä hengissä siitä kaikesta niinkuin vauvakin/vauvatkin. Hevosen ostoa en millään kyllä malttaisi odottaa ja poltteet onkin kovat lähteä katsoon heppoja kun kesäloma alkaa. Raha vain mietityttää, että pystynkö todella elättään itseni, koiran ja vielä hepankin...

Elämä tässä ja nyt on kuitenkin parasta, äkillinen ripulikin näytti menevän ohi...

Huomenna ois sit yks ehkä iso elämänmuutos... lupauduin "muuttumisleikkiin" jännittää niin, et pelkään pumpun puolesta. Toivottavasti pelot ei toteutus ja huomisesta tulis hyvä päivä. Ja sit jos siä mennee kaikki hyvin ni toivois tietysti, et ois hyvä fiilis näytellä uutta radikaaliakin ulkonäön muutosta. Kumpa se sydän nyt ei liikaa reagois mielipahaan tai mielihyvään... sitä toivon. Osaispa vaan nauttia, oisin sen mielestäni ansainnut. Kerranki joku räpläis ja tumpulois mun tukkaa -sitähän oon kaivannu, et ois sellanen mieskin joskus joka tykkäis hipelöidä mun tukkaa. Kummallisia haluja

Tää päivä on ollu ihan hyvä muuten, sain töis ihan hyvin aikaseks ja töitten jälkeen nukuin pienet päikkärit. Äskön kävin kakkos duunis ja nyt kattelen kymppiuutisia. Eiks asioilla oo tapana järjestyä. Pientä toivetta, hivenen tervettä jännitystä... ehkä olenkin onnellisuuteni ansainnut ja kaikki menee hyvin... ehkä tästä alkaa "uusi elämä". Uusi elämä ihmisenä joka arvostaa muita ja itseään. Ihminen joka koittaa olla taas paljon parempi kuin ennen. Rehellisen aito, luottamuksen arvoinen -auttava ahkeroija.

Netis on tullu keskusteltuu ihan hyvää läppää muutamien miesten kaa. Jotain ajan vietettä sit sekin kai... lupailin taas tapailla, mut katotaan nyt saanko aikaseks. Töissä kävi ilmi, et yks treffituttuni ois työkaverinkin tuttu. Kyl se maailma on sit pieni. Aina joku tuntee jonkun. Työkaverin mukaan se ei sovi mulle, mut mä kyl oon saanu siitä ihan mukavan kuvan. Ainiin, entinen ihastuskin laitto viestiä pitkästä aikaa. Ei hemmetti, tuli ajatus, et eiks se oikeesti tajuu... vai kuin se leikkii. Vaik kovasti väittää, et ei haluu eikä hänen tarkotus oo missään nimes satuttaa mua. Toi just on sitä. Mut sehän on se, ku ei haluu mut ei voi elää ilmanka. Nyt sen vaan tarvis tajuta elää omaa risasta elämäänsä. Mä alan jo miettiin toisinaan et ei hemmetti, mitä ihmettä mä siinä näin... muistasin lukeneeni jonku tutkimuksen jostain, et ihminen voi ihastuu vaan sen takii, et pääsee pakoon sen hetkistä elämän tilannetta. Niin sen täytyy olla, mun piti saada oma sen hetkinen epävarma elämäni kuntoon. Mut mitä jäi käteen... oma onnellinen mutta epävarma elämä jäi taakse, mut samaa ois ollu taas tulosa. Ei nyt ei kyl enää. Ei ei ja ei. En alistu enää mihinkään... enkä varsinkaan ole se joka odottaa...